Jutteluni luokanohjaajan kanssa

 Heippaaa ja tervetuloa lukemaan uutta blogia!  

Ihanaa kun olette tulleet taas tänne kylään, olette kyllä niin hyviä vieraita, mutta tulkaahan peremmälle sieltä eteisen puolelta. Joo, älkää välittäkö mun omituisuuksia. Se olisi kuitenkin tiistai, kahdeksas helmikuuta ja metri pihalla lunta. Näillä eväillä siis on tämä tiistai varusteltu. Menikö teillä hyvin viikonloppu? Mulla meni ainakin ihanasti, en avannut näitä someja koko viikonlopun aikana ja kylläpä teki hyvää! Nyt jaksaa taas puurtaa blogien parissa. Tällä viikolla siis nyt (tuliko yllätyksenä? :D) ja perjantaina klo 15 tai 16 uusi blogi. Kommentoikaa ihmeessä tuohon alas, että haluaisitteko mieluummin klo 15 vai 16 uuden blogin? Ai niin! Meinasi unohtua sanoa, mutta muistin kuitenkin. Ensi viikolla mitä luultavimmin, jos meteoriitti ei tipu mun niskaan niin on vuoden ensimmäinen blogiputki! Silloin olisi maanantaista perjantaihin joka päivä tiedossa uusi blogi klo 15! Eli silloin aina kannattaa ainakin pysyä poissa täältä, ei vaan. Kai sie nyt tuut lukemaan edes yhtä, jos kerkeät? Blogiputki siis käsittelee bloggaamista ja blogien tekemistä vähän sieltä ja täältä. Nyt kuitenkin on alkutekstit venähtänyt taas ihan hirveän pitkiksi, hienoa Samuel.. Siis multa tulee tätä juttua vaan, eikä kyllä loppuakaan sille näy. Joten nyt tervetuloa uuteen blogiin ja aloitetaas!'

Minulle itsenäisyys on ollut ihan hirveän tärkeä asia, koska se on motivoinut minua koko ajan elämään. Se, kun huomaan, että pystyn tekemään itse asioita niin rohkaisee minua paljon ja näen, että en ole täysin hyödytön. Koulussa onneksi saan olla itsenäinen, vai saanko? Ei ole ihan noin ja nyt aiheena se, kun juttelin itsenäisyyden tarpeestani koulussa luokanohjaajalleni. Nauttikaa!:)

Yksi ja puolivuotta yläkoulua takana, on ollut ihania hetkiä, huonoja hetkiä ja nyt on muutoksien hetki. Alakoulussa sain elää aika itsenäistä kouluarkea, toki jotain sääntöjä mitä muilla ei ollut ja avustaja joillain tunneilla mun kanssa. Sitten kun yläkoulu oli alkamassa ajattelin, että nyt saisin alkaa olemaan kokonaan itsenäinen koulussa, muttaa... näin ei ollut. Toisaalta ymmärrän sen, tämä on vanhempi koulu ja täällä on ulko-ovina raskaat puuovet. Minulla on myös joitain turvallisuussääntöjä joita en taas ymmärrä. Tänä vuonna olen vihdoinkin aukaissut suuni ja ruvennut kertomaan, että haluaisin enemmän vapautta, koska mun minäkuva ei muutenkaan ole ihan mikään paras ja se, jos mitään en saa koulussa tehdä yksin niin se ei ehkä kauheasti korjaa sitä. Olen todella arka ollut aina puhumaan mun tunteista ja mitä mulla on mielenpäällä niin kenellekään, mutta nyt olen vihdoinkin alkanut puhumaan mun luokanvalvojalle. 

Ensimmäisen kerran puhuin hänelle viime lokakuussa ja luulin, että reaktio olisi ollut "koululla on vastuut ja susta pitää pitää huolta", mutta eipä ollut. Hän ymmärsi minua täysin ja sanoi itsekin, että jotkut turvallisuussäännöt mitä mulla on niin on suorastaan turhia. Sitten aloin luottamaan jo häneen ja siis hän (puhun siksi koko ajan hänestä, kun en nimeä voi paljastaa) on auttanut minua ihan hirveästi. Nykyään mun koulunkäynti on paljon vapaampaa, olen saanut oikeuksia ja mennä itse paikasta toiseen. Eli siis mun neuvo onkin, puhukaa, puhukaa ja kertokaa teidän huolia ja murheita eteenpäin. Ainoastaan niin voitte vaikuttaa asioihin. Minulle itsen

Tänä vuonna mun luokanohjaaja on järjestänyt niin, että saan olla välitunnilla yksin, saan syödä eri pöydässä kun avustajani sekä aamun ekalla välitunnilla saan mennä syömään välipalani yksin. Olen niin iloinen kaikesta tästä, koska nyt huomaan, että selviän melkein koulussakin yksin. Viime torstaina puhuin hänelle viimeksi ja juttelin hissistä ja miten opettajat kohtelee minua. Minulla on siis maailman parhaimmat opettajat, mutta ne ovat ehkä jopa liian huolehtivaisia. Jos esimerkiksi kävelen yksin käytävillä, he heti alkavat kysyä "miksi kävelet yksin, missä avustajasi on, onko kaikki hyvin? Toisaalta ihanaa, että välittävät, mutta eihän muillekaan tehdä niin. Miksi minulle sitten? Haluaisin olla          samanlainen kuin muutkin, eli että en saisi mitään erityishuolenpitoa. Osaanhan minä kuitenkin kävellä? Luokanohjaajani ymmärsi tämänkin ja itseasiassa laittoi opettajille tästä viestiä. Mietin tässä vain, että saisinkohan näyttää sen viestin. Kyllähän minä kai saan? Vai saanko. Toisaalta, minuahan se koskee joten...? No minä näytän sen teille, mutta älkää menkö kertomaan kenellekään... 

Näkyyköhän tuo edes? Zoomatkaa, jos ei näy kunnolla. Kaiken tämän takana on vain se, että minulle olisi niin tärkeää, jos saisin tehdä ja olla koulussa niin kuin normaali pituiset. Sitten vielä puhutaan hissistä. Tällä hetkellä kuljen hissillä aina aikuisen kanssa ja haluaisin kulkea sillä yksin. Meidän koulussa on kuitenkin sääntö, että kukaan oppilas (jolla on siis lupa kulkea hissillä) ei saisi kulkea hissillä yksin. Se olisi mulle ihan ok, mutta tuo sääntö koskettaa tällä hetkellä oikeastaan vain minua. Kyllä muut meidän koulun kipsi oppilaat kulkee yksin, mutta minä en sitten saisi. Eihän lyhyys vaikuta mitenkään hissillä kulkemiseen. Miksi tehdään mukamas sääntöjä kaikille, mutta ne ovat kuitenkin vain minulle. Sitä en ymmärrä. Luokanohjaajani oli aivan samaa mieltä asiasta ja vie onneksi asiaa eteenpäin. Onneksi hän ei lue eikä tiedä tästä, mutta hän on kyllä maailman paras luokanohjaaja mitä voi toivoa. Hän ei heti tyrmää minua vain kuuntelee ja yrittää auttaa. Siispä mun neuvoni on puhukaa. Jos sinulla on jotain mielen päällä niin puhu. Mulla monesti on mielenpäällä asioita ja ajattelen, että ei siitä ole mitään hyötyä jos puhun, mutta joka kerta saan niin paljon apua ja tukea. Älä jää yksin ajatustesi kanssa. Älä ikinä. Lupaa mulle, että menet puhumaan jollekin luotettavalle aikuiselle, jos sinulla on jotain. Kiitos.

Tässä oli vähän mun mietoksia itsenäisyydestä ja siitä kuinka tärkeää asioiden puhuminen on. Kiitos erittäin paljon kun luit tämän blogin ja jos jäi mitä tahansa epäselvyyksiä, kysymyksiä tai muuta niin kysy ihmeessä tuolla kommenteissa! Mielelläni haluan vastata. Anteeksi tästä tuli vähän pienempi blogi, mutta perjantaina pidempi sekä perjantaina voitaisiin vetää vähän rennommin, koska nyt viimeiset kolme blogia ollut vähän syvällisiä. Hyvää loppuviikkoa kaikille ja nähdään taas! Mooiiikka moii!