Olen Tyytyväinen Itsestäni

 

Moikkaa ja tervetuloa lukemaan uutta blogia!

Se olisi tiistai ja aurinko sen kuin paistaa. Onko teillä muuten sulanut jo kaikki lumet? Meillä ainakin on, joka on niin kivaa. Lunta on kiva olla talvella, mutta toukokuussa alkaa olemaan jo vähän liian myöhästä. Kiitos muuten ihan jokaisesta palautteesta liittyen viime blogiin, pelkäsin jälleen kerran reaktiotanne, mutta turhaan. Ai niin! Minä hain kesätöihin jopa! Nimittäin 4H-päiväleirien apulaisvetäjäksi. Kyllä, kuulit oikein. Kaiken lisäksi uskon, että minusta olisi jopa hyötyä siellä. Nyt ei kyllä kuulosta Samuelilta, miksi jopa kehut itseäsi? Siihen vastaa tämän päivän blogi, jonka aihe on

Olen Tyytyväinen Itsestäni

Olen täällä monesti sivunnut sitä kuinka minulla on ollut todella vaikeita jaksoja oman tunne-elämän kanssa tässä parin vuoden paikana, mutta nyt minusta tuntuu, että olen edes jotenkin saanut oman tunne-elämän kuntoon sekä olen alkanut jopa hyväksymään itseni itselleni. Olipa outo sanonta, noh, käytetään sitä, koska muutakaan en keksi. Tänään siis keskitytään siihen, että minkälaisia tunteita minulla on ollut tässä vuosien varrella, miten olen voittanut ne ja mitä ajattelen minun tulevaisuudestani. Tänään siis aika syvällinen blogi kyseessä, mutta jos sinua kiinnostaa tällainen aihe niin jää ihmeessä, mutta voit myös poistua!=)

 Minun henkiset ongelmat lähtivät käyntiin jo oikeastaan viidennellä luokalla, kun aloin tajuamaan, että totta se on. Olen erilainen kuin muut, en pysty tekemään asioita mitä haluaisin, joudun soveltamaan todella paljon koululiikuntaa ja tarvitsen monissa asioissa apua. Viidennellä se ei kuitenkaan ollut mikään ylitsepääsemätön asia tai tunne, joka toistui monta kertaa päivässä. Se oli tunne muiden joukossa, pääosin olin iloinen kaikesta enkä kauheasti välittänyt, että olin erilainen. 

Tässä blogissa ei käsitellä koululiikuntaa sen tarkemmin, koska siitä ja koulu-uinnista on tulossa omat bloginsa tässä toukokuun aikana tai kesäkuun alussa. Kuudes luokka alkoi ja se oli todella hankala vuosi, niin minulle kuin opettajalleni. Kaikkia yksityiskohtia en edes muista, mutta aloin vain pitämään itseäni "ei normaalina", sillä en ollut yhtä pitkä kuin muut enkä pystynyt olemaan yhtä itsenäinen kuin muut. 

Kuudennen luokan alussa oli leirikoulu, joka oli itsessään todella kiva, mutta luonnollisesti minulla oli siellä yksityisavustaja. Se sai alulle ajatukset, että jos minua ei olisi niin ei tuotakaan avustajaa tarvitsisi siellä, liikunnassa tai käsityössä. Minun takiani joudutaan käyttämään ohjaajaa niin leirikouluun, liikuntaan ja käsityöhön. Hän voisi auttaa vaikka ketä muuta, mutta hän joutuu tuhlaamaan aikaansa minuun. 

Silloin minulle heitettiin jo mielipiteitä, että "miten ihmeessä Saken liikunnan numero voi olla x, vaikka hän ei pysty tekemään mitään." Se pysäytti minut ajattelemaan toden teolla ja tulin myöskin siihen tulokseen, että se oli epäoikeudenmukaista. Säälistä ne annettiin eikä taidoista. Minusta huolehdittiin todella paljon, koska koulupäivien aikana oli paljon vaaratilanteita, mutta se masensi ajatteluani entisestään.

Minulla ei ole ikinä mitään masennusta todettu, mutta voisin jopa sanoa, että tässä pari vuotta olen lievää masennusta sairastanut. Mietin jatkuvasti, että mitä minä täällä teen, mitä järkeä olla täällä vaivaamassa toisia ja en kuitenkaan ikinä voisi elää hyvää elämää. Ja kyllä. Sanon sen ääneen ja rehellisesti. Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia, aika paljonkin, mutta ei enää pitkään aikaan. 

Se on ehkä isoin syy siihen, että miksi minua haittaa ihan hirveästi kaikenlaiset vitsit tai läpät koskien itsetuhoisia ajatuksia. Joku ihminen voi käydä niitä para-aikaakin läpi, niin miltä hänestä tuntuu, jos hänen vakavasta ongelmastaan vitsaillaan?

Kuudennellakaan luokalla en pystynyt syömään aamupalaa joten söin aina ensimmäisellä välitunnilla välipalan. Yhtenä päivänä en halunnut syödä, koska kukaan muukaan ei syönyt, en halunnut olla erilainen. Opettaja oli huolissaan, että miten jaksaisin ja siksi tuli puhumaan minulle. Silloin en peitellyt enää, purskahdin itkuun ja kerroin ihan kaikki tunteet mitä minulla oli. Olen aina ollut herkkätunteinen, enkä edes yritä peitellä sitä. Itken pienistä asioista kenelle vain, olin sitten yksin tai opettajan kanssa.

Se auttoi sentään sen verran, että minulla oli joku jolle puhua. Vanhempani ovat aina tukeneet minua, mutta jotenkin en vain kokenut luontevaksi puhua heille. Yläkouluun siirtyminen oli myös hirveän vaikeata, koska siellä odottaisi monet uudet haasteet. Yläkoulusta puhumisesta tuli melkein aina riitaa joten 2020 tammikuusta aloin käymään koulupsykologilla, joka oli niin tärkeä etappi. Siellä sain ammattilaiselta apua, sain puhua tunteistani rauhassa, sain itkeä, jos itketti ja käytiin yläkouluun siirtyminen vaihe vaiheelta läpi.

Sitten tuli rakas ystäväni etäkoulu, siitä olen täällä monesti puhunutkin joten ei puhuta siitä sen enempää. Silloin tuntui vahvemmin kuin koskaan, että minusta ei ole mihinkään ja minulla ei ole paikkaa tällä maapallolla. Joten tiivistettynä, etäkoulu oli hirvein kokemus ikinä.

Yläkoulun alkamiseen asti tapasin koulupsykologia, joka oli yksi parhaimpia päätöksiäni. Yläkoulu alkoikin valoisissa merkeissä, mutta tajusin, että hetkonen. Täällähän avustaja kulkee, joka paikkaan kanssani ja tarvitsen apua ihan kaikessa. Vain minun takiani luokallamme piti olla avustaja ja se vei kaikilta muilta avun. Sen takia, että en ole normaali, vaivaan monia aikuisia.

Silloin minua myös kiusattiin, mutta siitä olen puhunut muissa blogeissa niin en puhu siitä tässä. Seitsemännellä minulla oli siis itsetunto/tuhoisia, riittämättömyyden ja vaivaamisen tunteita. Elämäni oli todella tyhjää, miksi? Sen takia, koska ajattelin, että en pysty tai että minusta ei ole mihinkään. Se ei siis perustunut mihinkään tosiasioihin vaan vain omiin ajatuksiin. Keväällä 2021 olin todella allapäin, koska ajattelin, että minusta ei ole mihinkään enkä pysty tehdä mitään.

Toukokuussa olin niin tyytymätön itseeni, mutta myös siihen, että minusta ajateltiin asioita, jotka eivät todellakaan pidä paikkaansa. Mietin, että vaikka en osaa tai pysty tekemään mitään niin haluan yrittää vähentää meitä kohtaan tulleita ennakkoluuoja. Mietin pitkään, että miten sen voisin tehdä ja naps! Tajusin, että voisin alkaa sisällöntuottajaksi ja kertoisin lyhytkasvuisuudesta aidosti ja rehellisesti. YouTubea olin jo kokeillut, mutta minua pilkattiin siitä ihan hirveästi joten sitä en halunnut tehdä enää joten päädyin tämän blogin aloittamiseen toukokuussa 2021 ja voisin sanoa, että tämän aloittaminen oli avain ratkaisu kohti henkisien ongelmieni loppumista, tai no helpottumista.

Olin tosi epävarma vielä silloinkin, mutta päätin, että kirjoitan ja katson mitä tuleman pitää. Se kesä oli ihanaa, sain vain keskittyä kirjoittamiseen ja se toden totta kannatti. Itseasiassa voisin jopa väittää, että blogin aloittaminen oli elämäni käännekohta. Se antoi minulle elämän iloa, tarkoituksen, itsevarmuutta ja tekemistä. Aloin huomaamaan, että minustahan on johonkin.

Kahdeksannella aloin panostaa kouluun 100% välittämättä siitä, että olinko muiden silmissä hikke vai en. Liityin kansainvälisyyshankkeeseen, koska tykkäsin siitä enkä välittänyt siitä, että olin lyhytkasvuinen tai onko minusta vaivaa. Huomasin nopeasti, että eihän minusta ollut mitään haittaa vaan päinvastoin.

Tähän Päivään!

Entä sitten nyt? Tällä hetkellä olen todella iloinen ja onnellinen elämästäni. Viimeisestä koulupsykologi kerrasta on yli puolivuotta eikä tarvetta ole edes uudelle käynnille. Ennen käytin argumenttinä muun muassa, että en ole normaali. Koulunuorisotyöntekijäni totesi minulle kerran, että "minkälainen on normaali ja kuka pystyy määrittelemään normmaalin" Se ajatus pysäytti minut.

Onko kukaan väittänyt, että en olisi normaali? Ei ole, ainoastaan minä itse olen uskotellut, että en ole normaali. Onko joku valittanut siitä, että minusta olisi vaivaa? No ei, ainoastaan minä itse olen tehnyt päätöksen, että minusta on vaivaa ja piste. Tästä voin todeta, että ongelma mikä minulla oli, oli omat ajatukseni. Miten minä ajattelin ja suhtauduin itseeni

Ajattelin, että minusta ei ole mihinkään ja heti kun aloin toimimaan, huomasin, että se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Toisin sanoen, lyhytkasvuisuus ei ole ikinä tuottanut minulle esteitä vaan omat ajatukseni minusta. Jos pitäisi sanoa yksi asia mikä auttoi minua eniten, oli se, että puhuin opettajalleni tunteista. Se, että sain puhua tunteistani auttoi minua ymmärtämään ja tiedostamaan ne.

Toinen asia oli se, että lakkasin vain ajattelemasta sairauttani ja menin kaikkeen mukaan, jolloin huomasin, että eihän minusta olekaan vaivaa vaan jopa hyötyä. Sitä kautta olen oppinut arvostamaan itseäni. Tällä hetkellä olen todella onnellinen ja iloinen elämästäni. 

Olenko yhtä pitkä kuin muut? En ole, mutta tarkoittaako se sitä, että en voisi tehdä asioita mitä muut tekevät. Ei, ei tarkoita. Tällä hetkellä opiskelen koulussa ahkerasti kuten muutkin, olen mukana kansainvälisyyshankkeissa kuten muutkin, saan harrastaa maailman parasta ja ihaninta harrastusta nimittäin sisällöntuotantoa, mutta sen itseasiassa jopa mahdollistaa sairauteni.

Muuten en olisi ikinä alkanut tekemään tätä, jos en olisi lyhytkasvuinen. Kaiken tuon lisäksi saan olla apulaiskerhonohjaajana, joka on todella tärkeää työtä ja pystyn tekemään sitä aivan samalla lailla kuin muutkin. Minusta on siellä todella paljon hyötyä. Blogin alussa sanoin, että hain 4H-kesäleirien apuaisvetäjäksi, niin tein ja olen todella iloinen siitä. Epäröin ensin vähän, mutta jos minusta on ollut hyötyä kerhossa, miksi ei leirillä olisi?

Koko tämä blogi tiivistettynä yhteen lauseeseen, lyhyyteni ei ole ikinä ollut ongelma vain minä itse ja ajatukseni. Ajatuksien tiedostaminen ja muuttaminen ei ollut lyhyt prosessi ja teen sitä vieläkin. Vähättelen itseäni, en löydä niitä luonteenvahvuuksia, mutta pidän ja olen tyytyväinen itsestäni. Tällä hetkellä en haluaisi olla kukaan muu, olen Samuel, lyhyt, mutta silti ihminen, joka haluaa ja pystyy elää pienillä sovelluksilla normaalia elämää niin kuin kaikki muutkin.

Kiitos avustajat, opettajat, vanhemmat, melkein kuin isosisko eli naapurini, mutta etenkin sinulle Annika koulunuorisotyöntekijäni, että jaksat joka ikinen päivä tukea ja kannustaa minua. Olet parhain koulunuorisotyöntekijä maailmassa, PISTE. Ja vielä, ikuinen kiitos teille, ei lukijoille vain teille ystäville. Siitä, että haluatte olla osa elämääni, lukea tarinaani ja olla ystäviäni. 

Sanoin kuvailematon kiitos kaikille, Samuel kuittaa.